Äiti ja Isä mitä te teittekään?

Luin kirjasta Idiootit ympärilläni (Thomas Erikson) kappaletta siitä, miten lapsiin vaikutetaa. Lapset oppivat kahdella tavalla: hakeutumalla tyytymättömäst olotilasta tyytyväisyyten sekä apinoimalla. Lapsi apinoi näkemäänsä yleensä samaa sukupuolta olevaa vanhemapaa. Lisäksi meidän luonteeseemme vaikuttavat geeniperimä ja sen aiheuttamat persoonallisuus piirteet. 

No aloiteitaan sitten alusta. Minä itse koen olevani vahvatahtoinen ja herkästi kiihtyvä, mutta myös lauhdun nopeasti. Sanon usein ennen kuin ajattelen enkä aina tarkoita mitä sanon. Jos minua yritetään pakottaa johonkin nousen vastarintaan. Haluan olla itsenäinen ja minulla on vahvoja mielipitietä. Haluan tasa-arvoa ja että kaikki ovat reiluja. Minulle myös tunteiden näyttäminen on tärkeää. Entä sitten vanhempani. Isäni on myös vahva mielipiteissän ja tietyllä tavalla kova, mutta herkkä arvostelulle ja loukkaantumaan. Hän ei pidä tunteilusta ja suuttuu herkästi. Äitini on huumorintajuinen (salaa isältä) eikä kovin äänekäs. Hän on hyvin pitkä mielinen eikä suutu herkästi ja mieluummin mielyttää toisia (etenkin isää) kun sanoo vastaan tai oman mielipiteensä. Hän on kuitenkin aika tunteikas ja herkkä etenkin itkemään.

 Ja mitä tästä seurasi? Kotonamme isän sana oli laki. Äiti oli enemmän meidän kanssamme ja opetti, että isää ei saa suututtaa. Jos isä oli vihainen oli parasta olla hiiren hiljaa. Äiti usein alkoi itkeä jos he riitelivät isän kanssa. Isä eimitä pitänyt itkemisestä, häntä alkoi vaivaannuttaa ja hän ei tiennyt, mitä tehdä, joten he eivät riidelleet. Isä mökötti, usein päiväkausia, ja äiti koetti jatkaa normaalisti arjen pyörittämistä. Meille lapsille tämä oli aina vaikeaa, koska halusimme iloita ja touhuta. Silloin kun isä oli töissä kaikki oli ok, mutta kun hän tuli kotiin vaikenimme ja vetäydyimme huoneisiin. Isän kanssa ei oikein koskaan kehittynyt kunnollista suhdetta. Kotona ei voinut keskustella aiheista, koska isä ei sietänyt erimielisyyttä hänen kanssaan. Me lapset usein kiivaasti keskustelimme keskenämme ja meitä toruttiin riitelemisestä. Äiti koska hän ei pitänyt semmoisesta kun oli itse niin rauhallinen ja varmaan halusi että isä ei hermostuisi metelöimiseemme. Isä harvemmin puuttui tilanteeseen vielä ollessamme varhais teinejä, mutta torui hänkin monesti tappelemisesta. Mikä suututti meitä entisestään. Isän kanssa keskustelut usein päätyivät riitaan. Nykyisinkin ne päätyvät useimmiten jonkin sortin kinaan jos olemme vähääkään erimieltä. Hän ei edes yritä ymmärtää toisen näkökantaa vaan kokee, että toinen aina yrittää jyrätä hänen mielipiteensä, ei arvosta ja koittaa muuttaa häntä. Asia ei todellakaan ole näin. Sen lisäksi että kotonani ei ollut keskustelukulttuuria, isän mökötys ja äidin alistuminen aiheuttivat pahaaoloa uskoakseni kaikille meille lapsille. Meillä kaikki lakaistiin maton alle. Jos tuli riita vanhempien ja lapsien kesken tai lapsien välillä, huudettiin kunnes joku lähti tilanteesta pois. Asiaan ei palattu, siitä ei keskusteltu eikä pyydetty anteeksi. Tämän me apinoimme äidiltä ja isältä. Uskon että he kyllä sopivat asiansa, mutta meille lapsille näyttäytyi semmoinen kuva, että kun asia painetaan villaisella ja toinen jonkun aikaa mököttää, niin se unohtuu ja jatketaan lopulta elämää. Emme oppineet sopimaan tai pyytämään anteeksi. Itse en ole pitkä vihainen, joten pääsin eroon riitatilanteista nopeasti. Mutta sen takia, minua erityisesti ahdisti toisten mökötys ja pitkävihaisuus. Etenkin isän, koska se vaikutti koko perheen toimintaan. Silloin kun olisi pitänyt vielä olla pahalla tuulella tai joku toinen oli. Olin itse jo täyttäpäätä suunnittelemassa tai tekemässä kivoja juttuja. Yleinen vaikenemistila etenkin isän mökötykseetä johtuen kuitenkin latisti intoa. 

Entä sitten tunteet? Koska isä ei pitänyt tunteista varsinkaan itkusta, sellaisia ei talossamme ollut. Vauvana ja pikku lapsena sai itkeä, mutta sen jälkeen mistä tahansa syystä tapahtuva itku oli häpeä, noloa ja sitä piti viimeiseen asti välttää. Äitikin itki isältä salaa ja niin se siirtyi muillekkin. Iloinen sai olla, muulloin paitsi silloin kun isä oli vihainen tai mökötti, mutta ei liian iloinen. Liiasta ilonpidosta ja äänekkyydestä toruttiin. Muistan joskus pienenä, kun meillä oli vieraita ja touhusin jotain kovaan ääneen, olin innossaini ja luultavasti hain vähän huomiotakin. Isä kyllästyi ja nosti minut pöydälle seisomaan. Hän sanoi, jotakin mitä ne muista ja nolasi minut kaikkien edessä. Hän käski minun seistä pöydällä kerran sain nyt vapaasti esiintyä. Minua hävetti hirvittävästä ja kun minut päästettiin alas pöydältä piilouduin häpeämään. Ihmettelen, että minulle ei tullut siitä järjetöntä esiintymiskammoa. Jos oli äkäinen siitäkin toruttiin ja irvailtiin, että nousitko väärällä jalalla tai jotain muuta. Vihainen ja riidellä oli ainoat tunteet, joita sai näyttää vapaasti, mutta ei siitäkään mitään mukavaa seurannut. Toivottavaa oli siis, että oli rauhallinen ei kovin äänekäs, ei riidelyt tai ollut pahalla tuulella, ei itkenyt ilosta eikä surusta, ei iloinnut liian äänekkäästi. Varsinkaan silloin kun isä oli paikalla. Aivan varhaislapsuudessa oli vapaampaa, silloin isä oli vieraalla töissä ja enemmän pois kotia, hän myös oli enemmän meidän kanssa ja käyttäytyi mukavammin. Kun olin ala asteella hän perusti firman ja nämä kaikki edellä mainitut tapahtumat alkoivat kasvaa suuremmiksi ja suuremmiksi. Isä ei varmaankaan myös osannut olla varhais teinien ja teinien kanssa. Hän ei tykännyt meidän omista mielipiteistä eikä osannut olla kärsivällinen teinimäisen käytöksen kanssa, eikä pitää hauskaa lastensa kanssa. Isän patoumat ovat varmasti perua hänen omasta kodistaan. Koska pappa oli hyvin samanlainen eläissään ja isän monet sisarukset ovat hyvin isän kaltaisia, mitä tulee riitelyyn, sopimiseen ja tunteisen näyttämiseen. Mikä harmiksi äiti on sen verran pehmeä luonteinen, ettei hänestä ollut niin sanotusti vastustamaan isää ja hän siirsi käytöksen meille lapsille.

 Niimpä muodostui minä nuori nainen, jolla on vahva tahto, joka nousee aivan liian herkästi vastarintaan, ei uskalla ilmaista tunteitaan aina edes itselleen, ei osaa pyytää anteeksi, kiittää tai olla kohtelias, ei usen osaa olla rehellinen vaan peittelee totuutta ja hallitsee riitelyn taidon aivan liiankin hyvin. Olen kehittynyt, joissakin noista asioista mutta patoumat etenkin tunteiden näyttämisen kanssa ovat sisälläni edelleen suuret. Huomaan usein vasta jälkikäteen kuinka olisi pitänyt toimia. Kuinka olisin halunnut toimia, mutta en onnistunut, koska vuosien ajan päähäni iskostuneet toimintamallit tekivät asioita puolestani. Se on minusta surullista. Niimpä minä haluaisin muuttaa itseäni. Todistaa itselleni, että voin muuttua. Tehdä todeksi sen, että menneisyys ei ole kaikki mitä minussa on. Menneisyyteni voi opettaa minulle asioita, jos osaan nähdä mikä on oleellista. Tulevaisuuteni ei ole sitä mitä haluan, ellen tee töitä sen eteen.
Minä en ole menneisyyteni, minä olen se mitä haluan olla. Siksi perustin tämän blogin. Tarinaksi matkasta menneisyydestäni valoon