Pohdintaa dissosiaatioista

Luin Jyllannin suomineito blogista tekstiä hänen mielenterveys tarinastaan. Koskettava ja ihana teksti. Aloin kuitenki samaistua heti alkumetreillä tekstiin. Tunne kylmyys konflikti tilanteissa. Kuinka tuttua. Viileä tunne, ilmeettömyys, joka valtaa sisimmän. Sitten tekstissä puhuttiin dissosiaatiosta. Mielen ja ruumiin eriytymisestä. Aloin joskus ala- asteella keksiä tarinoita. Muistan yhä ensimmäisen tarinani. Se kertoi kissasta, joka käveli jossain ulkona ylitti tien ja käveli junaradan vartta. Pian ryhdyin keksimään tarinoita, joissa oli ihmisiä. Tarinat saivat innoitusta lukemistani kirjoista, ympärilläni tapahtuvista asioista ja jutuista jotka kuulin. Yhteistä niille oli kuitenkin aina, että niissä oli iloisia toisistaan välittäviä ihmisiä. Jos niissä riideltiin riidat sovittiin aina ja ongelmat ratkaistiin ja kaikilla oli taas mukavaa ja rakastava ilmapiiri. Siis kaikkea mitä meillä kotona ei ollut. Nyt kun ajattelen tarinoiden keksiminen alkoi nihin aikoihin kun ilmapiiri meillä kotona alkoi kiristyä. Jyllannin suomineidon blogi tekstissä puhuttiin dissosiaatiosta. Mielen ja ruumin irtaan tumisesta toisitaan, esimerkiksi siitä kuinka yht äkkiä huomaa olevansakin perillä eikä muista matkasta mitään. Tajusin, että juuri näin siihen aikaan aina tapahtui. Joka hetki kun en tehnyt jotain:lukenut kirjaa tai ollut koulussa, jutellut toisille ihmisille. Olin uppoutunut tarinoihini. Hyvin usein tapahtui niin, että yht äkkiä vaan huomasin olevani jossain. Täytin kaiken tyhjän ajan tarinoilla ja katosin niiden maailmaan. Tajuan nyt, että mitä kireämpi ilmapiiri ja enemmän konflikteja meillä kotona oli sitä tiiviimmin pysyin tarina maailmassa. Muistan joskus yläasteella ajatelleeni, että se ei ollut terveellistä ja koitin vähentää tarinoiden keksimistä. Sitä kesti viikon syyslomasta ehkä kolme päivää. Aivan vast ikään huomasin, että en ole keksinyt tarinoita pitkään aikaan. En edes oikein tunnu osaavan. Koitan aloittaa, mutta hylkään tarinan heti. On muuta mukavampaa ajateltavaa. Kun ajattelen asiaa, niin kotoa pois muuton jälkeen olen keksinyt tarinoita yhä vähemmän ja vähemmän. Paitsi kesällä, jonka vietin vanhempieni luona aloin jälleen käyttää tarina maailmaa. Samoin syksyllä vauvan kanssa samassa talossa vietetyn viikonlopun ja ahdituksen jälkeen käytin hetken aikaa tarina maailmaa. Nyt joululoman jälkeen olen keksinyt tuskin ainoatakaan tarinaa. On hämmentävää havaita, että jotakuinkin noin 10 vuotta mukanani kuljettama tarina maailma on minun mieleni suojautumiskeino. Niin kuin dissosiaatiot ovat. Luulen, että tämä muuttaa paljon asioita.

Dissosiaatio voidaan ymmärtää psyyken pyrkimyksenä hallita mielen tasapainoa uhkaavilta voimakkailta tunnetiloilta
Dissosiaatio ilmenee usein kehollisuutena ja ruumiillisina oireina, kuten kouristuksina, lihasnykäyksinä, äänen katoamisena tai ääntämishäiriönä, tunnottomuutena, särkyinä ja kipuina, sokeutena tai muina aistihäiriöinä ja tajunnan menetyksenä.

Minulla oli juuri tuollaisia oireita yläasteella. Minua tutkittiin niiden takia sairaalassa monta kertaa eikä mitään fyysistä syytä löytynyt. Minulle koitettin ehdottaa paniikkihäiriötä, mutta en kokenut koskaan olevani paniikissa kohtausten (tärinää, puhekyvyn menetys) aikana, joten se diagnoosi vaihtoehto hylättiin. Olen myös kokenut kuulohäiriöitä. Paniikkihäiriön lisäkai kellään ei tullut mieleen epäillä mitään mieleen liittyvää. Tokkopa tuolloin olisin mitään myöntänytkään siinä ympäristössä mielen sairaus oli yhtä kuin heikkoutta, huonoutta ja säälittävää. Enkä itsekkään tajunnut pahan olon tai mittenkään oireiden johtuvan mieleni kärsimyksistä ja hajoamisesta.