Ajatuksia

Vielä tänä kesänä väitin ettei perheemme ollut aiheuttanut minulle traumoja. Se oli valhe. Tajusin sen ehkä viikon tai kaksi sen jälkeen kun olin lähtenyt vanhempieni luota. Siskoni, erään huutokuoron päätteeksi sanoi tai siis huusi, saaneensa traumoja isän ja hänen välisestään suhteesta. Ja minä sanoin että minä en ollut. Se ei pidä paikkaansa. Kun oivalsin sen syksyllä aloin miettiä tapahtuneita asioita. Niiden miettiminen ja sitten kohta perään eräs yökyläreissu, jossa olin tekemisissä pienen vauvan kanssa kokonaisen viikonlopun. (Samainen kerta, josta puhuin dissosiaatio tekstissä) Saivat aikaan ahdistuskohtauksen, joka oli varmaan suurimpia tähän astisessa elämässäni. 

Minun on vaikea kuvailla mitä tapahtui, koska seuraava liki viikko meni hyvin sumussa enkä muista siitä oikestaan mitään. Palasin silloin myös muistoihini lukio ajan masennuksesta. En edes ollut tajunnut kuinka huonossa jamassa asiat olivat. Oli vain huono olla niin kuin usein siihen aikaan. Yhden kerran kun kävelin ajatukset sumussa kohti linja-autopysäkkiä, ajattelin vain, että en jaksa, en jaksa enää. Tuntui, että olin aivan veltto kaatuisin kohta jalkakäytävälle. Jokin pieni ääni mielessä kuitenki koetti vetää minut pinnalle. Ajatukissani tartuin linnunlauluun, joka kuului läheltä. Kiinnitin siihen kaiken huomioni ja kuuntelin. Ajattelin, että minä elän, kuuntelen vain tuota lintua niin jaksan kävellä, kun kuuntelen sitä minä selviän. Jotenkin jaksoin jatkaa kävelemistä ja elämä jatkui siitä eteen päin. Kirjoitin runoja. Väitin itselleni, että ne eivät kertoneet minusta. En ollut se epätoivoinen joka niissä esiintyi, mutta totuus on että se olin varmasti juuri minä. En antanut itselleni lupaa tuntea niitä tunteita. En antanut itselleni lupaa romahtaa, masentua, voidan huonosti. Se ei olisi sopinut meidän perheessä, se olisi ollut heikkoutta, häpeällistä, tuomittavaa. Niimpä sisimpäni purkautui ulos runoissa ja uskottelin itselleni, että ne eivät kertoneet minusta.

Kotona vallinnut tilanne sai minut syksyllä ajattelemaan monen monta kertaa, että en ikinä ikinä halua sellaista tilannetta omaan kotiini. Ajattelin myös, että jos lapsista tulee yhtä kamalia kuin omista siskoistani. En halua ikinä yhtään lasta. En ainakaan montaa. Omassa perheessäni on useita lapsia ja olen jo pitkään ajatellut, että suuri lapsimäärä on haitaksi lapsille. Koska jos molemmat vanhemmat eivät aktiivisesti osallistu kasvattamiseen, lapset eivät saa riittävästi aikaa ja huomiota, mikä vaikuttaa negatiivisesti lasten kehitykseen ihmisinä. Siskoni siis enemmän oikestaan kuin isäni ovat traumatisoineet minua. He eivät lainkaan hallitse tai hillitse itseään, eivät ymmärrä muiden ihmisten näkökantoja, ovat herkkiä riitelemään ja ymmärtävät tahallaan väärin. Heillä ei ole taitoa joustaa eivätkä he halua ymmärtää vastapuolen näkökantaa. He ovat toki teinejä, mutta se ei oikeuta tuollaista käytöstä.
Niimpä sen lisäksi, että en koe haluavani lapsia ainakaan pitkään aikaan, koska valitettavasti perheeni on jättänyt jälkiä myös minuun, koen myös että en kykene parisuhteeseen. Pelkään, että jokin menee vikaan. En osaa kuunnella, olla empaattinen, kärsivällinen ja rakastava. Kumppanini ei hyväksy minua tai jaksa kuunnella, olla lähellä, tukea, ei viihdy seurassani tai mitään muutakaan. En halua ottaa riskiä, että jokin menee vikaan että minua taas satutetaan. Sinkkuna olo on toistaiseksi ihana ratkaisu, mutta myös se pelottaa että kun en koe olevani valmis parisuhteeseen, jollain tapaa nukun onneni ohi. Sillä olen ihminen, joka kaipaa seuraa, toista ihmistä jonka kanssa jakaa elämän pieniäkin asioita. En halua viettää koko elämääni yksin. Kuinka vaikeaa!

Sen lisäksi, että riitely kotona saa minut nykyään ahdistumaan vauvoista, pelkäämään parisuhdetta mutta myös yksijäämistä,  huomaan, että en kestä lainkaan riitelyä. Olin jokin aika sitten lähdössä hiihtämään. Ladun viereen parkkipaikalle tuli vanhempi pariskunta ja he kinasivat keskenään. Tai oikeastaan mies sätti vaimoa. Minulle tuli välittömästi ahdistava tunne. Teki mieli piiloutua, alkaa puolustaa itseään. Vaikka nuo ihmiset olivat metrien päässä ja tuskin huomasivat minua. Tämäkin oli eräänlainen rajapyykki, niin kuin vauva ahdistus. Sai minut tajuamaan kuinka syvällä minussa tuo kaikki on. Kuinka paskaa on, että joudun ahdistumaan tuntemattomien ihmisten kinaamisesta. Kuinka en jaksa enää hetkeäkään kokea pahaa oloa siitä kaikesta vanhasta paskasta. Ja kuinka haluan päästä eteen päin elämässä.